Takaisin artikkeleihin

Anna 3/2005

EROON KIREYKSISTÄ

Alexander-tekniikan ydin on pään, niskan ja selän keskinäisessä suhteessa. Rankkoja fyysisiä harjoituksia ei ole, vaan tarkoitus on kehittää lihastasapainoa ja koordinaatiota.

Hartiat jumissa, lihaksia kiristää, selkää kolottaa? Alexander-tekniikan keskuksen opettaja Auli Hohenthal selittää, että vaivat ovat usein seurausta jokapäiväisiin rutiineihin liittyvästä turhasta lihasjännityksestä. Kun kehon hermotus tottuu vääriin asentoihin ja pieniin virheliikkeisiin, niistä tulee tapa.

Otetaan esimerkiksi seisominen. Hohenthal näyttää, kuinka seisominen kädet ristissä rinnan edessä rasittaa lihaksia: paino toisen jalan päällä kuormittaa kehoa toispuolisesti ja asento on vielä takakenoinen. Koska hartiat ja leuka nousevat ylös, hengittäminen vaikeutuu.

Ongelmia aiheuttavat myös istuimet. Meidän pitäisi istua istuinkyhmyjemme päällä, jotka voi etsiä panemalla kädet pakaroiden alle istuessaan. Monet tuolit ja sohvat ovat kuitenkin liian pehmeitä, ja saatammekin istua häntäluumme päällä. Tällöin selkälihakset venyvät turhaan ja vatsalihakset ovat jatkuvassa supistustilassa. Jos tuolin istuinosa viettää taakse, lonkkaan tulee liian pieni kulma, hartioita täytyy työntää eteenpäin ja seisomaan nouseminen vaatii turhia ponnistuksia.

Hassua, mutta toimivaa

Alexander-tekniikka on hidas poisoppimisprosessi. Ensimmäinen harjoitukseni on "inhiboiminen aktiivisessa lepoasennossa". Kiipeän pöydälle selälleni ja laitan polvet koukkuun. Pääni alle Hohenthal laittaa 6 sentin paksuisen pinon pehmeäkantisia kirjoja, jotta pääni asento pysyy vakaana.

Hohenthal käskee minun sanoa ajatuksissani "ei" kaikelle tekemiselle eli "jättämään itseni rauhaan". Se on siis inhiboimista. Hohenthal pitää kallonpohjastani kiinni ja päätäni oikeassa asennossa. Koetan keskittää ajatukseni kaulaan. Sanottuani kireyksille "ei" sanon itsekseni "kaula vapaa". Ja ihmeekseni huomaan, että todella tunnen kireyden hellittävän. Toimin samalla tavalla myös pääni, hartioitteni, selkäni ja jalkojeni kanssa Hohenthalin ohjatessa kevyesti raajojani.

Inhiboimisen lisäksi harjoittelen suuntauksia: pään kuuluisi suuntautua ylöspäin suhteessa niskaan ja selkään, selän pidentyä ja leventyä ja polvien loitontua ristiluusta. Asiaa on jotenkin vaikea hahmottaa; ajatukseni eivät pysty hallitsemaan koko kehoani, vaan siirtyessäni jalkoihin on kaula jo palannut jännityksen tilaan. Hohenthal sanoo sen olevan tavallista ensimmäisillä kerroilla. Suuntaamista täytyy harjoitella.

Harjoittelen myös istuutumista, tuolilta nousua ja kävelemistä Hohenthalin pitäessä koko ajan kallonpohjastani kiinni. Se tuntuu hassulta, mutta ilman ohjausta niskani kippaa heti liikaa taaksepäin. Istumaan meno ja nousu tuntuvat oikein tehtyinä uskomattoman kevyiltä, mutta vaikeilta. Se, että nousisin suoraan ylöspäin kippaamatta niskaani taaksepäin ja leukaani ylös, tuntuu melkein mahdottomalta. Ensin täytyykin inhiboida pois totunnainen ajatukseni siitä, kuinka tuolista ylipäätään noustaan.

Mitä opin?

Opin sanomaan kireyksille .ei. lepoasennossa ja sitä harjoittelin vielä kotonakin. Huomasin myös kiinnittäväni huomioita istumiseen ja useinmiten muistin olla työntämättä itseäni ylös vanhaan tapaani. Oivalsin, miten kevyttä normaali ryhdikäs liikkuminen voi olla.

Ahaa-elämys oli se, kuinka paljon ajatus ohjaa toimintaamme ja liikkeitämme.

Nyt tajuan myös stressin yhteyden kehon kireyksiin.

Takaisin artikkeleihin